Syöpään sairastuneen läheinen purkaa tuntojaan tässä blogissa niin tyttären kuin vaimon roolissa. Olen itse 34vuotias kolmen lapsen äiti. Mieheni sairastui hodgkinin tautiin vuonna 2006 ja sen todettiin uusiutuneen syksyllä 2013. Isälläni diagnosoitiin keuhkojen adenokarsinoomaa eli keuhkosyöpä tammikuussa 2013.
Blogin nimi oli alunperin Keuhkojen adenokarsinooma, mutta muuttui miehen syövän uusiutumisen takia.
maanantai 14. lokakuuta 2013
Blogin vaihtunut nimi
Lisään vielä, että vaihdoin nyt blogin nimen Keuhkojen adenokarsinoomasta tuohon Uskomatonta mutta totta. Tulen luultavasti vaihtamaan sen edelleen heti, kun keksin muuta. Mutta tähän hätään se oli ainoa ajatus mikä tuli mieleeni.
Usein on blogi ollut mielessä, mutta tämä kuihtui kokoon niin nopeasti. Kaikki olikin liian raskasta kerrattavaksi täällä. Ei saanut aikaiseksi.
Isäni ei kertonut meille kaikkea syövästään. Sai alusta asti vain palliatiivista hoitoa. Elinaikaennuste keskimäärin kyseistä syöpää sairastavilla 8kk ja lääkärin mukaan isämme eli huomattavan pitkään diagnoosin jälkeen (14-15kk). Isämme kuoli siis 8.3.2014 lauantai-iltana me kaikki neljä lasta ympärillään. Itse näin perjantaina illalla isäni viimeksi tajuissaan. Silloinkin vielä ajattelin, että kaikki järjestyy. Keskiviikkona joutui sairaalaan keuhkokuumeen takia, mutta kuume oli jo poissa ja tulehdusarvot laskussa. Aamulla minulle soitettiin, että jos haluatte tulla niin tulkaa. Koko päivän siis olimme siellä isämme vierellä, mutta hän ei enää tullut tajuihinsa ja lopulta puoli kahdeksalta illalla pääsi pois tästä maailmasta. Elämäni raskain hetki ja koko viime vuosi meni siitä toipumisessa ja sitä käsitellessä.
Loppuvuonna 20.12. meni sitten vielä äärettömän rakas pappanikin. Hänelle ei edes ehditty diagnoosia saada valmiiksi asti vaan kuoli ennen sitä. Ilmeisesti eturauhasesta tai suolistosta kuitenkin lähtöisin oleva syöpä. Lähti kyllä lähestulkoon saappaat jalassa, kun vielä syksyllä teki metsätöitä tuttuun tapaansa, vaikka ikää oli jo 84.
Mieheni sai sytostaattihoitoja omaan uusiutuneeseen syöpäänsä ja huhtikuussa 2014 hänelle tehtiin kantasolusiirto. Meni sairaalaan eristyksiin pian isäni hautajaisten jälkeen. Mies on siitä toipunu ennätyksellisen hyvin ja on tänä päivänä terve ja seuraava kontrolli vuoden kuluttua.
Kuusi päivää isäni kuoleman jälkeen jouduin tekemään myös ison ja raskaan päätöksen, kun päästin yli 15vuotiaan koirani sinne jonnekin isäni perään.
Koko vuosi 2014 oli kaikkineen hyvin raskas ja sitä edelsi jo muita raskaita vuosia. Viime vuosi oli huipentuma kaikelle sille. Siltä tuntui. Täysin kohtuutonta.
Tällä hetkellä tilanteemme on se, että olemme eronneet mieheni kanssa, mutta kliseisesti voisi sanoa, että erosimme ystävinä. Parisuhteemme ja avioliittomme oli muuttunut täysin kaverisuhteeksi. Minulla on tällä hetkellä parempi ja kevyempi olo mitä vuosiin. Elämä ottaa ja elämä antaa. Uskon, että nyt on vuorossa monen vuoden jälkeen se, kun se elämä antaa minulle eikä vain ota. :)
Et taida enää päivitellä, mutta mitä kuuluu teille sinne? Ajatuksissa ootte ollut ja toivottavasti kaikki on hyvin.
VastaaPoistaUsein on blogi ollut mielessä, mutta tämä kuihtui kokoon niin nopeasti. Kaikki olikin liian raskasta kerrattavaksi täällä. Ei saanut aikaiseksi.
VastaaPoistaIsäni ei kertonut meille kaikkea syövästään. Sai alusta asti vain palliatiivista hoitoa. Elinaikaennuste keskimäärin kyseistä syöpää sairastavilla 8kk ja lääkärin mukaan isämme eli huomattavan pitkään diagnoosin jälkeen (14-15kk). Isämme kuoli siis 8.3.2014 lauantai-iltana me kaikki neljä lasta ympärillään. Itse näin perjantaina illalla isäni viimeksi tajuissaan. Silloinkin vielä ajattelin, että kaikki järjestyy. Keskiviikkona joutui sairaalaan keuhkokuumeen takia, mutta kuume oli jo poissa ja tulehdusarvot laskussa. Aamulla minulle soitettiin, että jos haluatte tulla niin tulkaa. Koko päivän siis olimme siellä isämme vierellä, mutta hän ei enää tullut tajuihinsa ja lopulta puoli kahdeksalta illalla pääsi pois tästä maailmasta. Elämäni raskain hetki ja koko viime vuosi meni siitä toipumisessa ja sitä käsitellessä.
Loppuvuonna 20.12. meni sitten vielä äärettömän rakas pappanikin. Hänelle ei edes ehditty diagnoosia saada valmiiksi asti vaan kuoli ennen sitä. Ilmeisesti eturauhasesta tai suolistosta kuitenkin lähtöisin oleva syöpä. Lähti kyllä lähestulkoon saappaat jalassa, kun vielä syksyllä teki metsätöitä tuttuun tapaansa, vaikka ikää oli jo 84.
Mieheni sai sytostaattihoitoja omaan uusiutuneeseen syöpäänsä ja huhtikuussa 2014 hänelle tehtiin kantasolusiirto. Meni sairaalaan eristyksiin pian isäni hautajaisten jälkeen. Mies on siitä toipunu ennätyksellisen hyvin ja on tänä päivänä terve ja seuraava kontrolli vuoden kuluttua.
Kuusi päivää isäni kuoleman jälkeen jouduin tekemään myös ison ja raskaan päätöksen, kun päästin yli 15vuotiaan koirani sinne jonnekin isäni perään.
Koko vuosi 2014 oli kaikkineen hyvin raskas ja sitä edelsi jo muita raskaita vuosia. Viime vuosi oli huipentuma kaikelle sille. Siltä tuntui. Täysin kohtuutonta.
Tällä hetkellä tilanteemme on se, että olemme eronneet mieheni kanssa, mutta kliseisesti voisi sanoa, että erosimme ystävinä. Parisuhteemme ja avioliittomme oli muuttunut täysin kaverisuhteeksi. Minulla on tällä hetkellä parempi ja kevyempi olo mitä vuosiin. Elämä ottaa ja elämä antaa. Uskon, että nyt on vuorossa monen vuoden jälkeen se, kun se elämä antaa minulle eikä vain ota. :)
Löysin vasta blogisi ja luin viimeisimmät kuulumiset kommenteista. Toivottavasti elämä on antanut edelleen hyväänsä sinulle!
VastaaPoista