Aloitin eilen tämän blogin ja eilen aamulla isäni oli ilmoittanut, että täytyy lähteä sairaalaan taas, kun ei saa kunnolla henkeä. Mummu minulle siitä töihin soitti ja kertoi. Isä oli kuulemma juonut kyllä kahvia siinä keittiössä ennen kuin ambulanssi tuli, mutta ei ollut syönyt mitään. Hänet oli ensin viety aluesairaalaan, mutta olivat olleet sieltä yhteydessä keskussairaalaan ja hänet siirrettiin sinne.
En jotenkin osannut eilen soitella sinne sairaalaan, kun en tiennyt tarkkaan tilanteesta ja kaikki mietitytti niin paljon. Illalla sängyssä alkoi taas itkettää kuten usein iltaisin. Samaten aamut on pahoja. Tai oikeastaan siis työmatkat, kun ehtii miettiä kaikkea.
Mummu soitti taas tänään, kun olin töissä. Kyseli, että ehtisinkö huomenna lähteä heidän kanssaan käymään siellä sairaalassa, kun veljeni ei pääse. Minullakaan ei ole autoa käytössä ja mietinkin, että jos isäni veli pääsisi. Mummu lupasi kysellä. En tahtoisi, että vanhat ihmiset joutuu tuolla ajelemaan.
Nyt illalla päätin sitten, että soitan isälle. Hänelle oli tänään laitettu dreeni, jotta keuhkoista saadaan kunnolla kaikki vesi pois. Lääkäri oli sanonut, että se vesi on jotenkin lokeroitunut siellä ja joutuu ottamaan sitä useammastakin kohdasta pois. Isä ei osannut selittää oikein tarkemmin asiaa. Dreeni oli pitänyt laittaa jo eilen illalla, mutta kirurgi ei ollutkaan lopulta kerennyt joten se siirtyi tähän päivään. Nyt se kohta on kuulemma tosi kipeä. Siihen asti, kun ennen leikkausta annetut kipulääkkeet oli vaikuttaneet niin oli ollut ok, mutta nyt on tekee kipeää. Oli saanut yhden panacodin, mutta se ei nyt ilmeisesti vielä ainakaan tuntunut riittävän. Toivottavasti saa lisää ettei tarvi kärvistellä suotta.
Tänään aamulla ajattelin, että olen jäykistynyt jännityksestä ja pelosta niin kankeaksi etten saa tehtyä mitään. Aivan kuin olisin ollut koko yläkropan jännittänyt täysin lukkoon. Silti tärisinkin. Inhottava tunne, kun se ei meinaa laueta millään. Töissä kuitenkin sujui hyvin ja oli tuttuja asiakkaita niin oli kiva jutella. Ja kun on tuttuja asiakkaita ja tulee vaihdettua kuulumisia niin olen sitten kertonut näistä omistakin suruista ja murheista. Se on ihan helpottavaakin, koska monilla on jotain omia ehkä hiukan vastaaviakin kokemuksia tai muita rankkoja juttuja koettuna. Vertaistuki helpottaa. Ja ylipäätään se, että saa jutella asiasta. Ja sekin, että juttelee ihan kaikenlaisia muita juttuja eikä mieti koko asiaa. Sekin on helpottavaa.
Nyt pitäisi aloittaa lasten kanssa iltapuuhat. Illalla yritän rentoutua niin etten ihan kauheasti murehdi kaikkea. Saa nähdä miten onnistun.
Mallaani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti